Vko 39/10: 3xPhoebus/yritysjohto

1. Vertailtaessa muihin aktiivisiin rahastoihin, pidätkö Phoebuksen kuluja edullisina, kalliina vai kohtuuhintaisina? Kokonaiskulut (TKA) 1,32 %.

Phoebuksen kokonaiskulut koostuvat viidestä komponentista: 1) kiinteä hallinnointipalkkio; 2) tuottosidonnainen hallinnointipalkkio; 3) muut TER-lukuun sisältyvät kulut, kuten pankkikulut; 4) kaupankäyntikulut (jotka, eivät sisälly rahastojen pääsääntöisesti ilmoittamaan TER-lukuun, mutta yhdessä TER:n kanssa muodostavat TKA-luvun); sekä 5) merkintäpalkkio (joka ei sisälly mihinkään tunnuslukuun).

Muiden kulujen osalta vuodet ovat veljeksiä, mutta kaupankäynnin kulut ja erityisesti tuottosidonnainen palkkio voivat vaihdella erittäin paljon vuodesta toiseen. Siksi ei kannata tarkastella yksittäistä vuotta vaan relevanttia on muodostaa käsitys pidemmän aikavälin keskiarvoista.

Olen pyrkinyt tekemään tämän teille helpoksi julkaisemalla Phoebuksen Vuosikirjassa (katso sivu 10) taulukon, jossa kaikki kulut on eritelty useamman vuoden ajalta. Olen edelleen hieman hakoteillä Vuosikirjan tulevaisuuden suhteen, mutta ainakin juuri tämä taulukko kuuluu niihin asioihin, joita aion julkaista jatkossakin. Itse asiassa se on mielestäni Vuosikirjan tärkein anti.

Päivityksenä taulukkoon, vuonna 2009 kiinteä hallinnointipalkkio oli 0,75% ja pankkikulut olivat 0,02%. Tuottosidonnainen pakkio oli nolla. TER oli siis 0,77%. Kaupankäyntikulut olivat 0,06%, joten TKA oli 0,82% (luvut eivät summaa siksi, että pyöristin ne kahteen desimaaliin).

Vuodesta 2004 Phoebuksen palkkiorakenne on ollut nykyisen kaltainen. Kiinteä hallinnointipalkkio on siis ollut 0,75%. Pankkikulut ovat keskimäärin olleet 0,02% joten ”kiinteä TER” on ollut 0,77%.

Tuottosidonnainen palkkio oli vuonna 2004 1,20%, vuonna 2005 0,43% ja vuonna 2008 0,005%, vuosina 2006, 2007 ja 2009 nolla. Keskimäärin se on siis ollut 0,27%. Näin Phoebuksen TER on keskimäärin ollut 0,77% + 0,27% eli 1,04%.

Kaupankäynnin kulut ovat keskimäärin olleet 0,05% (vaihteluväli on ollut 0,02%-0,07%), joten Phoebuksen TKA on keskimäärin ollut 1,09% vuodessa.

Lisäksi on syytä muistaa, että rahastoa merkittäessä peritään merkintäpalkkio, joka on 2% merkintäsummasta. Se ei sisälly yllä oleviin tunnuslukuihin.

Keskimäärin Sijoitustutkimuksen Rahastoraportin 49 aktiivisen maailma-osakerahaston TER on 1,77% ja mediaani 1,87% (poistin keskiarvosta PYN Eliten, jonka poikkeuksellisen suuri tuottosidonnainen palkkio nosti sen TER-luvun lähes 10%:iin). Suomi-rahastojen keskiarvo on 1,83% ja mediaani 1,83%. Olen kummastakin ryhmästä poistanut indeksi- ja instituutiorahastot.

Phoebuksen keskimääräinen TER on siis ollut 41% alle keskiarvon ja 44% alle mediaanin. Jos tarkastelisi TKA-lukua, mitä en pysty tekemään, koska kilpailijat eivät ilmoita kaupankäyntikulujaan, ero olisi suurempi.

Tähän voisi väittää, että kilpailijoiden rahastoja pystyy hankkimaan tarjouksissa ilman merkintäpalkkioita. Niin voi olla, mutta Phoebuksenkaan merkintäpalkkio ei pitkäjänteiselle sijoittajalle ole mielestäni kohtuuton. Jos huomioi, että järkevä sijoitushorisontti osakerahastossa on vähintään 7-10 vuotta, merkintäpalkkio on 0,20%-0,29% vuodessa (vaikka se toki peritään heti merkittäessä). Vaikka sen laskisi mukaan Phoebuksen kuluihin ja jättäisi pois kilpailijoilta – joka on liian raadollista, koska kilpailijatkin normaalisti perivät merkintäpalkkioita – Phoebus on 25%-34% kilpailijoitaan halvempi.

Kuten olen ennenkin kertonut, merkintäpalkkion juju on siinä, että se pakottaa sijoittajan harkitsemaan sijoitushorisonttinsa pituutta ennen kuin hän sijoittaa Phoebukseen. Lyhytaikaisia spekulantteja emme rahastoon kaipaa, heidän rahaliikkeensä kun vain aiheuttaisivat turhia kaupankäyntikuluja muidenkin osuudenomistajien kannettaviksi.

Pitkän alustuksen vastaus on siis, että pidän Phoebuksen kulurakennetta hyvinkin kilpailukykyisenä muihin rahastoihin nähden. Luonnollisesti – koska olen itse päättänyt kulurakenteeen ja omista sijoituksistani pääosa on Phoebuksessa.

– – –

Matemaattisesti suuntautunut lukija alkaa toivottavasti tässä vaiheessa tarkemmin miettiä tuottosidonnaisten palkkioiden määräytymistä, ja mikä osuus niistä on sattumaa. Vähemmän matemaattisesti suuntautunut lukija voi jatkaa seuraavaan kysymykseen.

Tuottosidonnaisen palkkion ajatus on hyvä: Sijoittaja maksaa aktiivisesta salkunhoidosta (eli enemmän kuin maksaisi indeksirahastosta) vain, jos saa todellista lisäarvoa, eli rahasto kehittyy paremmin kuin vertailuindeksi. Palkkiomalleja on kuitenkin lukuisia. Phoebus (ja Phoenix ja Pharos) poikkeaa muista siinä, että tuottosidonnainen palkkio määräytyy rahaston kolmen kalenterivuoden keskimääräisestä vuosittaisesta ylituotosta suhteessa vertailuindeksiin.

Mallit, joissa absoluuttinen tuotto, siis se, että markkinat sattuvat nousemaan, antaa tuottosidonnaista palkkiota, eivät tietenkään osakerahastossa ole sijoittajan kannalta järkeviä. Eihän kukaan halua maksaa siitä, että aurinko sattuu paistamaan. Myöskään mallit, joissa vertailuindeksistä esimerkiksi puuttuvat osingot, eivät tietenkään ole sijoittajalle järkeviä. Mutta kuinka järkevä on edes rehellisesti rakennettu tuottosidonnainen palkkiomalli, kun huomioimme rahastojen tuottojen sattumanvaraisuuden?

Oletetaan, että osakerahaston kiinteät kulut ovat 0,75% vuodessa ja tuottosidonnainen palkkio on 20% ylituotosta suhteessa indeksiin mutta enintään 3% (kuten Phoebuksessa), ja, että rahaston indeksipoikkeama eli tracking error (eli rahaston ja indeksin välisten tuottoerojen standardipoikkeama vuositasolla) on 10%.

Rahaston tuotto-odotus suhteessa indeksiin on tällöin -0,75%. Joka toinen vuosi rahasto tuottaa sattumalta tätä paremmin ja joka toinen vuosi huonommin. Suhteessa nollatasoon, eli indeksituottoon nähden, rahasto tuottaa sattumalta paremmin 47% vuosista ja huonommin 53% vuosista (sen tuotto-odotushan on indeksituottoa alempi). Noin 28% todennäköisyydellä rahasto tuottaa enemmän kuin 5% yli indeksin, noin 14% todennäköisyydellä enemmän kuin 10% yli indeksin ja noin 6% todennäköisyydellä enemmän kuin 15% yli indeksituoton.

Odotettu tuottosidonnainen palkkio olisi näillä parametreillä 0,67% vuodessa, joka johtuu siis täysin sattumasta eikä salkunhoitajan ammattitaidosta. (Oletan tässä, että osakkeiden tuotot noudattavat normaalijakaumaa, joka ei ehkä täysin pidä paikkaansa, mutta joka on tämän ajatusharjoituksen kannalta riittävän tarkkaa).

Jos sen sijaan tuottosidonnainen palkkio määräytyy kolmen vuoden vuosittaisen ylituoton perusteella, sattuman merkitys pienenee oleellisesti – tarkalleen ottaen ajan neliöjuurella. Tuotto-odotus on tietysti edelleen sama -0,75% vuodessa suhteessa indeksiin, mutta todennäköisyys, että rahasto tuottaa indeksiä paremmin on vain 45% (todennäköisyys, että se tuottaa enemmän kuin 15% yli indeksin on laskenut 6%:ista 0,3%:iin).

Odotettu tuottosidonnainen palkkio on näillä parametreillä 0,38% vuodessa, eli lähes 30bps (ja yli 40%) alempi kuin edellisessä esimerkissä.

Tämä on syy siihen, että aktiivisissa rahastoissamme on pääosin pitkään jatkuneeseen ylituottoon perustuvat tuottosidonnaiset palkkiot. Ei ole järkevää, että salkunhoitajalle maksaa sattumasta. Lisäämällä tuottosidonnaisen palkkion määräytymisaikaa, sattuman rooli ja rahaston odotettavissa oleva kulurakenne pienenee oleellisesti.

Lopuksi, kerroin yllä, että Phoebuksen keskimääräinen tuottosidonnainen palkkio on ollut 0,27% vuosina 2004-2009. Vaikka käyttäisimme Phoebuksen vertailussa muihin rahastoihin teoreettisti laskemaani 0,38% kulua, Phoebus on edelleen paljon keskimääräistä aktiivista maailmanrahastoa halvempi.

2. Kuvitellaan tilanne jossa joku toinen henkilö hallinnoisi Phoebusta, ja hän tekisi sitä yhtä hyvin kuin sinä itse. Et saisi itse ostaa suoraan osakkeita, vaan joutuisit ostamaan rahastoja ja ETF:iä. Kuinka paljon jos yhtään varallisuudestasi olisi sijoitettu tässä tilanteessa Phoebukseen? Entäs kuinka paljon varallisuudesta olisi tällöin indekseissä (missä?) ja korkopapereissa (Seligsonilta vai muualta?). Joutuisit maksamaan Phoebuksesta täydet palkkiot etkä saisi palkkaa sen hoidosta.

Mielenkiintoinen kysymys! Vastaaminen on hieman hankalaa, koska näiden ”mitä ehkä tekisin jos” –kysymysten vastaukset selviävät todellisuudessa vasta kun ja jos. Mutta ainahan voin spekuloida:

Phoebus on melko huonosti hajautettu, tällä hetkellä meillä on sijoituksia vain 21 eri yhtiöön. Siksi rahaston ei minusta pidä edustaa kovin suurta osaa kenenkään salkusta. Minun salkustani se on suurin osa, mutta olen salkunhoitaja, joten se on luontevaa. Ellen olisi, Phoebus tuskin edustaisi enemmän kuin 5-10% salkustani.

Indeksisijoittaminen on järkevää, koska kulut ovat alhaiset ja koska se on ainoa strategia, joka varmuudella antaa sijoittajalle lähes markkinatuoton. Mutta se on tylsää. Koska harrastan sijoituksia rakentaisin todennäköisesti kuvaamassasi tilanteessa salkkuni suurelta osin Phoebusta vastaavista rahastoista, joiden salkunhoitajiin luotan erityisen paljon, jotka sijoittavat eri markkinoille kuin Phoebus ja joiden palkkiot ovat selvästi alle keskiarvon. Näitähän ei maailma ole pullollaan mutta, jos löytäisin niitä viisi, voisin hyvin sijoittaa puolet salkustani niihin (10% per rahasto) ja loput 50% indeksirahastoihin.

Mutta se kertoo vain omista preferensseistäni. Jokainen sijoittaja toimii omien mieltymystensä mukaan. Tuotto-odotukseltaan paras ja (suhteellisilta) riskeiltään paras vaihtoehto on puhdas indeksointi. Kaikki aktiivinen salkunhoito, mitä sen viereen valitaan, vähentää tuotto-odotusta ja lisää hajontaa (eli riskiä). Perusteiden, miksi näihin aktiivisiin rahastoihin sijoittaa, on siis syytä olla kullekin sijoittajalle hyvin selvät. Indeksisijoittajan ei sen sijaan tarvitse perustella itselleen mitään.

Allokaation osalta korkosijoitusten osuuden pitäisi olla suurempi jos en saisi palkkaa (mutta ehkä saisin palkkaa muualta kuin nykyisin?), tai jos lisääntynyt vapaa-aikani aiheuttaisi lisämenoja, mutta hypoteettinen elämäntilanteeni ei kysymyksestäsi selvinnyt. Ellei elämäntilanne muutu, ei liene syytä muuttaa sijoitussuunitelmaakaan.

3. Mikä estäisi toista sijoittajaa ”coat tailaamasta” Phoebuksen liikkeitä? Eikös rahastoluotaimesta löydy aika hyvin salkun sisältö?

Ei mikään sitä estä. Eri asia on, miksi joku haluaisi sen tehdä?

Minusta on ihan fiksua sijoittaa suoraan osakkeisiin, jos jaksaa paneutua sijoittamiseen eikä koe sitä vaivaksi. Itse asiassa suora osakesijoittaminen edesauttaa varmasti oikeisiin asioihin fokusoitumista, koska sijoittaja tuntee selvemmin olevansa yhtiön omistaja kuin, jos omistus on välillistä esimerkiksi rahaston kautta.

Mutta silloin kannattaa minusta tutustua itsenäisesti omiin yhtiöihinsä, eikä kopioida jonkun toisen salkkua.

4. Salkunhoitajalta: Kauppalehden ja Arvopaperilehden artikkeleista

Viime keskiviikkona sekä Kauppalehti että Arvopaperilehti kirjoittivat, että pidän Nokian uuden toimitusjohtajan Stephen Elopin valintaa riskinä. Hieman sensaatiomaisissa referaateissaan he viittasivat Pörssisäätiön nettisivuilla olevaan haastatteluuni.

Ne, jotka ovat lukeneet Pörssisäätiön haastattelun ovat varmasti huomanneet, ettei se suinkaan koskenut Nokiaa, vaan piensijoittajan mahdollisuuksia tutustua yhtiöidensä johtoon ja syitä, miksi se minusta kannattaa tehdä.

Olen aiemmin kertonut, että media voi olla hyvä mielenkiinnon herättäjä, mutta varsinaiset tiedot kannatta etsiä niiden alkuperäisiltä lähteiltä. Lehdentekijän tehtävähän on informaation välityksen lisäksi myydä lehtiä, joka väkisin vaikuttaa informaation välityksen laatuun. Tämä on siitä erinomainen esimerkki.

Jotta teidän ei tarvitsisi ihmetellä mitä olen sanonut tai en ole sanonut tai mitä olen tarkoittanut tai en ole tarkoittanut, alla (katkoviivojen välissä) on – Pörssisäätiön haastattelun tehneen Juha Europaeuksen luvalla – haastattelijan alkuperäiset kysymykset ja minun alkuperäiset vastaukseni niihin. Editoimattomina ja kokonaisina.

– – –

Olet kertonut blogissasi, että yhtiöiden johto on yksi tärkeimmistä sijoituskriteereistäsi. Miksi? (eikö Warren Buffett lausunut joskus, että sijoita sellaiseen firmaan, jota tyhmäkin osaa johtaa, koska ennen pitkää joku tyhmä sitä johtaa…)

Osake on osuus yrityksestä, ei lottokuponki. Tästä mielestäni loogisesti seuraa, että osaketta ostettaessa ja omistettaessa sijoittajan (niin ammatti- kuin piensijoittajan) päätöksenteon pitää olla aivan sama kuin, jos hän omistaisi koko yhtiön.

Jos ostat kokonaisen yhtiön, jota et itse päivittäin johda (vaan johdat hallitusta), tärkein tehtäväsi on valita kuka yhtiötäsi johtaa. Piensijoittajana (toisin kuin pääomistajana) sinulla ei ole valtuuksia tehdä tätä päätöstä. Tällöin sinun on jo osaketta ostaessasi varmistuttava siitä, että yhtiön johto on hyvä.

Osakesijoittamisen käsitteleminen ”murto-osa-yrittäjyytenä” johtaa myös toiseen loogiseen seuraukseen: sijoittajan on syytä olla hyvin pitkäjänteinen. Jos ostat osaketta pitääksesi sijoituksesi ”ikuisesti” (kymmeniä vuosia), et tietenkään millään voi hahmottaa kaikkia haasteita ja mahdollisuuksia, joita yhtiö tulee omistusaikanasi kohtaamaan. Joten sinun on luotettava siihen, että johto hyödyntää mahdollisuudet ja välttää pahimmat uhat. Johdon on siis oltava hyvä.

(Buffett on sanonut noinkin, viitaten siihen, että yrityksen toimintaedellytysten on syytä olla hyviä. Mutta ennen kaikkea hän on sanonut, että johdon pitää olla osaava ja rehellinen*. Jossain toisessa yhteydessä hän on myös todennut hakevansa yritystensä johtajissa ”passion beyond the paycheck”, eli todellista intohimoa firman kehittämiseen. Ero yrittäjähenkisen ja virkamiesmäisen toimitusjohtajan välillä on huima, ja omistan paljon mieluummin yhtiötä, jossa johto on täysillä mukana kuin yhtiötä, jossa johto on ”vain töissä”.)

* ”The art of investing in public companies successfully is little different from the art of successfully acquiring subsidiaries. In each case you simply want to acquire, at a sensible price, a business with excellent economics and able, honest management. Thereafter, you need only monitor whether these qualities are being preserved.” (Berkshire Hathawayn vuosikertomus 1996)

Toisin kuin ammattianalyytikot, yksityissijoittajat eivät liiemmin pääse henkilökohtaisesti pörssiyhtiöiden toimitusjohtajan juttusille. Miten muuten sijoittaja voi mielestäsi arvioida toimitusjohtajan kyvykkyyttä?

Yksityissijoittaja ei ehkä helposti pääse kahdenkeskeisiin tapaamisiin yritysjohdon kanssa, mutta osakkeenomistajana hän pääsee yhtiökokoukseen. Nykyään hän myös pääsee netin kautta useimpien yhtiöiden analyytikoille järjestämille pääomamarkkinapäiville, neljännesvuosikatsausten julkistustilaisuuksiin jne. Lisäksi esimerkiksi hyvä talousmedia käyttää paljon palstatilaa yritysjohtajien syvähaastatteluihin ja henkilökuviin. Tilaisuuksia ”etätutustua” yrityksensä johtoon siis riittää kyllä piensijoittajallekin. Rajoittava tekijä on pikemmin kunkin piensijoittajan oma ahkeruus kuin ”tapaamis”tilaisuuksien puute.

Miten näiden etätapaamisten perusteella sitten pystyy arvioimaan johdon laatua on toinen asia. Ihmisten arviointi on aina subjektiivista. Itse pidän positiivisina merkkeinä johdon avoimuutta ja rehellisyyttä erityisesti silloin kun yhtiöllä menee huonosti, sekä (kaikissa taloustilanteissa) itsenäistä ajattelua yleisten mantrojen toistamisen sijaan. Myös strategian johdonmukaisuus ja se, miten strategia rakentuu yrityksen ainutlaatuisten kilpailuetujen varaan, on tärkeää. Kunkin yritysjohtajan viestit on tämän lisäksi tietysti pystyttävä kalibroimaan henkilön luontaisen optimismin tai pessimismin valossa, ja sen oppiminen vaatii useiden vuosien tutustumista.

Vuosia tiettyä yhtiötä seurattuasi on yleensä melko helppoa nähdä, onko johto osakkeenomistajien asialla vai onko oma napa tärkeämpi. Siitä kielivät monesti esimerkiksi johdon palkitseminen ja muut edut. On myös melko helppoa nähdä, onko johtaja luonteeltaan yrittäjä vai byrokraatti. Mutta arviointi on aina subjektiivista.

Kerrot edelleen blogissasi, että toimitusjohtajan vaihtumistilanteissa suosit johtajaa firman sisältä ulkopuolisen sijaan. Miksi näin? Eikö voisi ajatella, että ulkopuolinen tuo uusia näkökulmia, osaamista ja mahdollisuuksia (esim. Stephen Elop ohjelmisto-osaamista Nokiaan)?

Minusta muilta ihmisiltä ei pidä vaatia sellaista, jota ei voi tai halua vaatia itseltään. Tästä seuraa, että jotta voisi johtaa, pitää ensin osata seurata (tai yrityksestä puhuttaessa pitää ensin osata tehdä). Ajatus, että hyvään porukkaan otetaan ulkopuolelta kaveri, jonka pitäisi ensi töikseen ruveta johtamaan porukkaa, on siksi minulle täysin outo. Toinen asia on, että jos porukasta puuttuu jokin oleellinen osa, porukkaa pitää vahvistaa. Mutta se ei tarkoita, että vahvistuksen pitäisi osata johtaa koko porukkaa ainakaan heti.

Hyvässä yhtiössä on selkeä ja johdonmukainen strategia, joka perustuu yrityksen todellisiin kilpailuetuihin. Jos johto on ajan tasalla, tämä strategia on ”jalkautettu” koko organisaatioon. Luulen, että melkein jokainen Handelsbankenin työntekijä esimerkiksi ymmärtää, että paikallisuus ja siitä seuraava hajautettu päätöksenteko on eräs pankin tärkeimpiä pysyviä kilpailuetuja. Tällaisessa yhtiössä syntyy vahva kulttuuri, joka perustuu juuri yhtiön erikoisvahvuuksiin kilpailijoihin nähden.

Ulkopuolinen saattaa sopia yhtiön kulttuuriin, tai sitten ei. Vaikka hän sopisi, häneltä menee vuosia ennen kuin ymmärtää yrityksen erikoisvahvuudet niin hyvin, että hän voi tuoda yhtiölle jotain lisäarvoa. Jos hän ei sovi, sama oppimisprosessi alkaa nollasta seuraavan johtajaehdokkaan kanssa. Kummassakin tapauksessa menetetään paljon tempoa verrattuna sisäiseen rekrytointiin.

Lisäksi ulkopuolelta rekrytointi on aina epäluottamuslause omaa henkilöstöä kohtaan. Jos firmassa on x tuhatta työntekijää, eikä kukaan heistä kelpaa johtamaan firmaa, miltähän se heistä tuntuu?

Uskon, että nämä ovat pääsyyt, miksi hyvät firmat lähes poikkeuksetta rekrytoivat johtajansa yhtiön sisältä. Enkä puhu vain toimitusjohtajista, vaan johtajista yleensä. Esimerkiksi Handelsbanken rekrytoi viime vuonna 98% johtajistaan talon sisältä.

(Itse näen siis Elopin palkkaamisen Nokian heikkouden merkkinä, vaikka en erityisemmin tunne Nokiaa enkä lainkaan tunne Elopia).

– – –

Kuten huomaatte, Europaeus teki siis erittäin laadukasta työtä. Sen sijaan jutun perusteella kirjoitetut referaatit eivät enää juurikaan liittyneet alkuperäiseen aiheeseen.

Entä sitten, jos oikeasti mietimme Nokiaa?

En tunne firmaa niin hyvin, että osaisin vastata. On aivan selvää, että yhtiö tulee menettämään tempoa, valittuaan ulkopuolisen johtajan. Onko se haitaksi on sitten eri kysymys. Kuten jokainen kuntosuunnistaja tietää: Mitä nopeammin juokset, sitä hitaammin tulet maaliin – jos juokset väärään suuntaan.

Onko Nokia pudonnut kartalta vai ei, en osaa arvioida. Joitakin vuosia sitten mietimme kollegoideni kanssa teknologiarahastoja ja totesimme, että ”teknologia” ei ole toimiala, se on apuväline. Nokia on kulutustavarayhtiö, jonka kilpailuetujen minusta pitäisi olla ne perinteiset kulutustavarayhtiöiden kilpailuedut – brändi ja jakelu. Kumpikin oli yhtiöllä silloin hyvin hallinnassa ja on sitä suhteellisen hyvin edelleen. Mietimme silloin, että todellinen testi tulee, kun yhtiön teknologia joskus jää kilpailijoistaan jälkeen. Uskaltaako se silloin luottaa ja panostaa brändiinsä, unohtaa ylepytensä ja kopioida sekä tarvittaessa lisensioida tarvittavia tuotteita? Vai tekeekö se saman virheen, jonka Apple teki Macintoshinsa kanssa 1980-luvulla?

Moni väittää, että juuri näin olisi nyt käynyt. Ovatko he oikeassa, en osaa sanoa. Yhtä moni vouhotti joitakin vuosia sitten (Samsungin alun perin kehittämistä) simpukkapuhelimista ja hieman myöhemmin (Motorolan alun perin kehittämistä) ultraohuista puhelimista. Mutta missä Motorola on nyt?

Jos Nokia kuitenkin olisi pudonnut kartalta, se tarvitsee uuden strategian ja jos näin on, ulkopuolinen toimitusjohtaja voi olla paras sitä implementoimaan (akateeminen tutkimus näyttäisi tosin nettona olevan vastakkaisella kannalla). Jos siis osoittautuu, että hän sopii yhtiön kulttuuriin ja kunhan hän on päässyt sisälle yhtiöön. Mutta silloinkaan, kuten vaikkapa Vaisalan esimerkki osoittaa, strategisten painotusten muuttaminen ei ole ulkopuolisellekaan mikään helppo eikä nopea tehtävä.

Kulttuuritörmäyksistä ehkä paras esimerkki elävästä elämästä on Bob Nardellin palkkaaminen Home Depot –rautakauppayhtiöön ja potkiminen sieltä pois, josta kerroin viikolla 02/07. Harvemmin uusi johtaja ja hänen yhtiönsä sopivat niin huonosti yhteen kuin Nardelli ja Home Depot, mutta se osoittaa ääriesimerkkinä mistä puhun.

Phoebuksen kannalta Nokia ei ole oleellinen. Oleellista on, että pyrin sijoittamaan hyviin yhtiöihin, ja hyvien yhtiöiden uudet johtajat tulevat useimmiten yhtiöidensä sisältä. Ääriesimerkkejä yhtiöidemme joukossa ovat ADP, Costco, Fastenal ja Progressive, jotka eivät ikinä ole valinneet ulkopuolista toimitusjohtajaa.

Näillä yhtiöillä on myös ollut erittäin alhainen vaihtuvuus huipulla: Progressivella 4 toimitusjohtajaa 73 vuodessa, ADP:lla 5 toimitusjohtajaa 61 vuodessa, Fastenalilla 2 toimitusjohtajaa 43 vuodessa ja Costcolla edelleen ensimmäinen toimitusjohtajansa 27 vuoden toiminnan jälkeen.

Myös Pohjoismaissa parhaat yhtiömme noudattavat samaa kaavaa: Handelsbankenissa on viides toimitusjohtaja 40 vuoden aikana ja rekrytoinnit ovat tulleet pankin sisältä sen jälkeen, kun legendaarinen Jan Wallander palkattiin ulkoa vuonna 1970.

Alhainen vaihtuvuus huipulla ei suinkaan tarkoita, että nämä yhtiöt eivät olisi kasvaneet, kehittyneet ja muuttuneet olosuhteiden niin vaatiessa. Mutta huomionarvoista on, kuinka johdonmukaisesti ne ovat kehittyneet ja kuinka vähän kriisejä niissä on ollut. Enkä usko, että se olisi vain sattumaa.

.